Voisin varmaan itkeä ja raivota tästä muutaman sivun verran että miten kamalaa on, kun kukaan ei näytä haluavan sua luokses ja mitään muuta ei mieti kuin että mikä mussa on vikana mutta siitä tulee vaan vielä pahempi mieli. :( Näillä fiiliksillä on vaan vähän vaikea innostua siitä lähdöstä kun mitään muuta ei tee kuin vahdi kännykkää että josko tänään AFS:ltä soitettais mutta eipä oo mitään kuulunu. Vaikeeta on kans miettiä tuliaisia, kun ei tiedä yhtään mitä kenellekin ostaa tai pohtia että mitä sitä pakkais, kun ei tiedä yhtään että minne menee.
Onneks tässä on ihan hirveä kiire nää viimeset päivät ja mun to do -lista on iiiihan liian pitkä, niin ei oo liikaa aikaa ajatella tätä ja sääliä itteään, varsinkaan kun nyt ei auta kuin odottaa. :D Tää viimenen kuukaus on kyllä ollu maailman pitkin mutta samaan aikaan oon kelannu et olin siinä vaihtarihaastattelussa about 23kk sitten ja kaiken sen ajan jaksanu oottaa, niin yks kuukaus enää missään tunnu! (no tuntuupas ja paljon mutta ihan sama)
Mutta niin ää kyllä tää kai tästä, osaanpahan ainakin arvostaa sitä perhettä minkä tuun tässä toivottavasti pian saamaan niiin paljon! Sitä puhelua ootellessa pohdin sitä et onks mun keltanen onepiece liian järkyttävä lentoasuks ja lähen koettamaan onneani matikassa (VIKA KOE WOHOOOO) että meniskö se läpi =))
......... edit edit edit ei vittu ole todellista, lähtö ei välttämättä oo 22.2? Lopullinen tieto tulee huomenna siitä, että mitä AFS NZ on päättäny harkitessaan tätä kolmannen lähtöpäivän mahollisuutta mutta tällä hetkellä en muuta halua ku itkeä ja raivota vuoronperään. Just nyt tuntuu siltä että en pääse ikinä lähtemään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti