“People are just as happy as they make up their minds to be.”

Oman vaihtovuoteni toisen puolikkaan alkaessa en voi kuin yhtyä siihen toteamukseen, että sillä jälkimmäisellä puoliskolla aika todellakin lentää; vaikken vielä olekaan edes ihan puoliväliä saavuttanut, sillä se maaginen päivä on tulossa vasta abouttiarallaa viikon päästä, niin viimeinen kuukaus on mennyt aivan silmänräpäyksessä ja onnellisuuden rajamailla sekä vähän vielä korkeammalla.

Suunnilleen New Plymouthin ja Wellingtonin matkasta lähtien onnellisuuskäyrä on ollut pelkkässä nousussa elämän alkaessa vakiintua tälle puolelle maailmaa. Vihdoin, paljon myöhemmin kuin alunperin odotin, perhe tuntuu perheeltä, talo, jossa asun on toinen koti maapallon toisella puolen ja koulussa on ihmisiä joiden luokse mennä ja jotka ovat kaivanneet niinä päivinä, jotka vietin sängyn pohjalla kipeänä maaten. Kaupunkina oon oppinut oikeasti tykkäämään Hamiltonista, päästyäni yli siitä "buhuu Hamilton on niin tylsä" -vaiheesta, löytäny lempikahvilan ja oppinut hyväksymään sen, että koulukin voi olla jotain muuta kuin niitä historian kaksoistunteja joilla kopioidaan 32 sivua muistiinpanoja. (ps. Rise on silti ihana!)

Kolmannen termin (jakson siis) alussa meillä, mun koulussa, aloitti muutama uusi vaihtari. Nämä uudet tapaukset ovat olleet ensimmäiset viikot aivan hukassa, muistuttaen mua omasta tilanteestani vain reilut viisi kuukautta sitten; ei ketään, jonka luokse mennä lunch timeilla, pelkoa mennä puhumaan kenellekään muulle kuin toiselle vaihtarille ja jonkinasteista pettymystä siitä, ettei alku ole ollut ihan ruusuinen. Jokaiselle oon tähän mennessä sanonut, että kyllä se siitä - ja hiljaa mielessä, en nyt ilkeästi mutta vaan kuiteski miettinyt, että miten paljon oon ite saavuttanu näinä kuukausina, kun oikeasti tällä hetkellä nautin koulusta ja oon vähän huolissani siitä, että sitä ei oo kuin reilu kymmenen viikkoa jäljellä!

Tän tekstin pointti on kadonnut jo aikoja sitten, kuten vähän into tätä blogiakin kohtaan on hiipunut. :D Vaikka haluaisin kertoa, että mitä oon saanut tehdä ja mitä on tapahtunut, niin meikäläisen luonteella siitä ei oo kyllä tullut yhtään mitään. Lupaan kyllä vielä yrittää parhaani mukaan kirjottaa now and then, sillä haluaisin saada itelleni jotain muitakin muistoja kuin kyynelten ja teeläikkien ja suklaan tahriman päiväkirjan, ja kertoa omasta vuodesta niille, joilla tämä seikkailu vielä on edessä - muistan vuos sitten selailleeni kaikkia NZ-vaihtoblogeja varsin suurella innokkuudella odottaessani niin kärsimättömänä ja odotuksentäytteisenä omaa lähtöä.

Vaikkei ne odotukset olekaan täyttyneet ihan sellaisena kuin mitä oletin ja alku on ollut niin paljon vaikeampi kuin mitä ikinä kuvittelin, niin just tällä hetkellä oon ihan uskomattoman ylpeä itsestäni, että mulla oli rohkeutta lähteä, että selvisin niistä kuukausista, jolloin itkin itseni uneen jokaikinen ilta ja jatkoin yrittämistä niin kauan, että se vihdoin alkoi tuottamaan tulosta. Vaikka vieläkin on pahoja päiviä, kun hostperheen erilaisuudet on vaikeita ymmärtää, koulussa on vähän yksinäistä ja ainoa ajatus päässä on se, että tämä vuosi on todellakin pelkkää ajanhukkaa tai koti-ikävä iskee jotain Suomen-tuliaista, mitä perheelle toin, katsoessa, niin siitä huolimatta, tällä hetkellä to be perfectly, perfectly honest, on vaihtarivuos yks parhaimmista asioista, mitä olen koskaan saanut kokea.

Joten niin kaikki vaan, lähtekää maailmalle oppimaan uutta ja pitämään hauskaa! Tällä hetkellä mua vähän paljon pelottaa palata vielä joku päivä Suomeen, kun ajatus pikkukaupungista ja koulusta ja ylipäätänsä elämästä siellä, joka on varmasti mennyt niin paljon eteenpäin, ahdistaa aina, kun ajatukset eksyy niihin, mutta tänä happy happy happy dayna kieltäydyn ajattelemasta tota ja keskityn vaan hehkuttamaan sitä, että kuinka mahtavaa tää on.

ps. tän siitä saa kun koittaa kaikista tylsimmillä tourismi-tunneil kyhätyist päiväkirjateksteist saada yhden sellasen suht ehjän tekstin kasaan, ei hyvä ei hyvä.

psps. rakastan otsikkoa, koska se on niin totta; täytyy sanoa, että alkukuukausien aikana ruokin omaa surullisuuttani kyllä ihan kiitettävästi, eikä se ollu kuin tän term threen alku, jolloin oikeasti oikeasti päätin tehdä jotain tälle onnellisuudelleni, ja tattadaa mites kävikäään!